Joulun salaisuus

Lumihiutaleet sulavat
                         silmäripsiin
ja äänet
     vajoavat kinoksiin.
Himmeään iltaan syttyvät kynttilät,
tiedät
     olevasi kotona
tällä sinisellä planeetalla
                           tässä keinuvassa avaruudessa.

Tähdet näyttävät yhä tien.
           Jokainen lapsi
                        on saanut tietäjien lahjat
ja jokainen meistä mahdollisuuden
                                                 syntyä uudelleen.

I wish You a Merry Christmas

Lumi pehmentää miljoonakaupungin viluiset kasvot,
maanalaisessa paleleva poika antaa istuinpaikan
hymyillen
väsyneiden ihmisten tungoksessa
pelastusarmeijan kuoro laulaa iloisia joululauluja
lämmittääkseen ohi juoksevan optiodiilerin mielen.
Ihmismassat tuijottavat Victorian aseman aikatauluja
kuin ylhäältä tulevaa jumalansanaa,
mutta junia ei tule, ne eivät lähde tai  ne ovat myöhässä.

Matkalaukkuni paino on suurempi kuin 20 vuotta sitten
miten metrokartan teksti onkin pientä
ja portaat raskaat nousta
Lontoo sama kuin silloin,
sama kuin sata joulua sitten,
sinä vain muuttunut, viluiset ihmiset toiset
hiljainen köyhyys ylettömässä runsaudessa
ja äänetön pelko; missä tahansa
juuri kun maanalainen pysähtyy keskellä pimeyttä
tai silmät sokaistuvat tavaratalon säihkyvistä valoista,
voi väärin kohdeltu, hylätty elämä tuoda etäisen sodan tänne,
sinun eteesi,
räjäyttää, tuhota sinun elämäsi,
sen jota pidit syyttömänä.

Miten kuoro laulaakin I wish You a Merry Christmas,
miten huolestunut ääni
jaksaa varoittaa
                                       irrallisista laukuista

junan ja laiturin välisestä raosta.
Mutta maanalainen lähtee liikkeelle,
ja ohikulkijan hymy, sama kuin palelevan pojan joka antoi sinulle istuinpaikan,
se sama hymy kertoo,
ettei ole hätää
Kaikki on sekaisin,
junat eivät kulje,
mutta ei ole mitään hätää.
Nouset maanalaisesta
ja lumi sataa kasvoille
lempeästi.
Tulee joulu
ja hyvä tahto ihmisille
Ja vaikka matkalaukkusi jo painaa niin,
jaksat vetää sen mukana,
muiden mukana ja heitä tulee Aasiasta, Afrikasta, latinaisesta Amerikasta
pohjoisesta, etelästä,
jaksat vielä,
ja lumihiutaleiden leikkiessä Lontoon kasvoilla
näet sen hymyilevän

Se hetki jonka olet elossa

Väsyneiden kasvojen virta aamubussissa,
matkalla lukittujen ovien taa,
virtuaalimaailmoihin, joissa päätökset, tuomiot, raha ja valta ja avunhuudot virtaavat näkymättöminä bitteinä sormenpäiden alla.

Levottomuus ja pelko, kerrosten välille pysähtynyt hissi,
miten tämä jatkuu, kuka tulee töihin huomenna,
kuka jää pois
vanhenemisen raivo
ja nuoren ihmettelevät silmät:
oliko se tässä, onko se tässä
ja mitä sitten

Lukittujen ovien takaa tulet ulos,
astut avoimelle torille, jolla juopunut valittaa vapautensa jälkiä.
Väsyneiden kasvojen virta iltabussissa,
muovikassien painossa äitien ja isien rakkaus,
jossain päiväkodin pihalla odottaa se viimeinen lapsi

Keittiön pöydän ääressä se hetki, jonka olet elossa.

Vielä vuoteessa aivosi puhuvat vierasta kieltä, keskustelevat tietokoneen ruudun kanssa,
tunnista toiseen kehosi valvoo myöhäisen liikenteen mukana.

kunnes yön viileä tuuli hivelee korvasi simpukkaa,
ja vaivut
                   unien mereen

Varkauden paperitehtaalle 30.9.2010

Kolme savupiippua näkyi olohuoneen ikkunasta.
Se tuntui turvalliselta.
Luulin että kaikissa kaupungeissa on kolme savupiippua
ja ihmettelin kun selvisi, ettei niin ollutkaan.
Isä meni töihin piippujen alle, paperitehtaalle,
joka arkipäivä.
Myös veli meni.
Ja kaikki naapureiden isät
ja isot veljet
ja jotku äidit ja siskot.
Joka arkipäivä
huusi tehtaan pilli
aamuseitsemältä ja työpäivän päättyessä neljältä.
Olohuoneen ikkunalaudalla oli posliinikukkia, joita tukivat ohuet ikkunaan vedetyt langat.
Näpräsin tahmeita kukkia ja katselin piippujen puhaltamia savukiemuroita.
Joskus tehtaalta nousivat tulenlieskat.
Puhelin pirisi ja isän piti lähteä töihin.
Lapset puhuivat koulussa samaan aikaan maailmanlopusta. Sitä oli ennustettu jossain päin maailmaa.
Kauan sen jälkeen näin painajaisia, joissa tuli levisi tehtaalta kaikkialle. Se oli maailmanloppu.
Euroopan suurin ja maailman kolmanneksi suurin paperikone valmistui,
kun kävin koulua.
Uskoimme lukemisen muuttavan maailmaa ja meillä oli paikka siinä.
Isä teki ylitöitä ja maksettiin omakotitalon lainaa.
Mihin kaikki posliinikukat ovat kadonneet?
90-vuotias äitinikään ei enää muistanut niitä, vaikka ne olivat kerran hänen  ylpeytensä.
Myöhemmin tehtaalle tuli lisää savupiippuja ja sitten niitä ei enää tarvittu.
Nyt ei tarvita koko tehdasta.
Mitä minä suren, kun suren sitä?
Joskus tulevaisuudessa pidetään alkeellisena,
että metsistä tehtiin paperia kirjoja ja sanomalehtiä varten.
Mitä minä suren, kun suren tehdasta?
Niin paljon työtä, niin paljon pelkoa, kuinka moni menetti henkensä suurten koneiden jyskeessä?
Ja silti
sillä työllä kävimme kouluja,
meillä oli koti ja rannassa vene.
Veneet tervattiin varhain keväällä.
Saarissa ja rannoilla miehet ja naiset
unohtivat hetkeksi paperirullat ja tehtaan pillin.
Tehtaan koneissa jyskytti sydän,
niiden isien, äitien, siskojen ja veljien,
jotka joka aamu astuivat portista sisään.
Tehdas piti meidät hengissä
ja kasvatti
siihen yhteiskuntaan,
jossa tehdasta ei enää tarvita.
Mitä minä suren kun suren tehdasta?
Ihmisen tarpeettomuuden tunnetta,
kaupunkia joka ei tiedä tulevaisuuttaan,
tyhjentynyttä tehdassalia,
pysähtyneitä koneita.
Sadan vuoden elämää, joka on osa minua, josta olen osa.
Sitä etten tiedä mitä surisin.

Syksyn levottomuus

Syksyn levottomuus,
sen vaikea valinta:
lähteä vai jäädä?
Kun hanhet
ovat parveilleet jo pitkään.
Kun kurjet
kokoontuvat pelloille.
Kun karhut
etsivät pesäluolaa
ja puiden lehdet
tarjoavat värinsä valolle
ennen irtautumista.
Kun ihmiset
vetävät verhot
ikkunoiden eteen
jo ennen pimeän tuloa.
Kun en tiedä,
olenko pohjoisen metsän eläin
vai etelään etsiytyvä lintu.

Kuka saa olla?

On laki

jonka ihminen on unohtanut
yrittää määrätä,
kuka saa olla täällä
ja kuka ei

karhu vai kettu
susi vai jänis

         susi ei
kettu kyllä

      karhu ei
jänis kyllä

        ihminen aina
eläin ei

Muista se sädehtivä aamu

Aina muista

se sädehtivä aamu,
johon astuit
rohkeana
rinnalla koira
kohti joen usvaa
astuit varmana
olemassa olostasi
ja sen oikeutuksesta.

Muista se vielä,
kun jalat eivät enää kanna.
Muista se aamu
ja rohkea koira.

Se säteilevä aamu
on yhä
se koira on yhä
ja sinä
yhä
elämä vielä.

Maaliskuu

Lumi sulaa

kuin iholta suudelman jälki.
Miten helppoa on rakastaa
poissa olevaa.
Kuralätäkkö
heijastaa puut,
sinisen taivaan ja pilvet.
Ihailemme ehjää kuvaa
ja kierrämme sen.

Nainen ja koira kylmästä

Kylmää kasvoilla

Siperian tuuli
siperialainen koira
juoksee edellä
vetää vahvoin jaloin
kohti kuutamoa.
Eikä minun tarvitse
kuin antaa voiman viedä
yli jään
jäätä silmissä
minun
ja pohjoisen koiran.

Oodi Vesalalle 1990-luvun laman synkkinä aikoina

Luolametsään
pojat rakensivat majojaan
viipyivät ilta illan jälkeen
piilossa maailmalta
seitsemän veljestä
keskellä kaupunkia.
Tähtitaivas niin kirkas,
ehkä siksi,
että siellä asui niin paljon lapsia
joka talossa, joka kulmassa
unelmia, kirkkaita silmiä,
paahtavia kesäpäiviä,
syksyn kurahoususotia ja joka vuosi
ensi lumen räjähtävä riemu.
Juopot tervehtivät kohteliaasti,
jos olivat sillä päällä
tai karjuivat yksinäisyyttään
ostoskeskuksen uumenissa.
Iltaisin poltettiin kynttilöitä,
kimaltava juomat taikoivat
asuntovelan ahdistusta pienemmäksi.
Kaikilla meni sen verran huonosti,
että sai olla oma itsensä.
Oli turvallista ajaa sinne metrolla
keskikaupungin koppavasta kiireestä.
Lapset tunsivat lähimetsän joka neliön
eikä kukaan opi sitä koskaan tuntemaan
niin kuin he.
Kesäisin kantautuivat juhlijoiden äänet
parvekkeilta.
Maailma globalisoitui somalien,
venäläisten, virolaisten ja vietnamilaisten kanssa
iloineen ja suruineen.
Toisissa kaupunginosissa
ne asiat luetaan vain lehdestä.
Toisissa kaupunginosissa piileskellään
muurien sisällä
kauhistellen tuntematonta,
osaamatta rakastaa.
Lapset rakastavat kotejaan
lähellä metsää,
sen kirkasta tähtikattoa.

Vieno, 90

Vieno oli täyttänyt 90
ja oli siitä ylpeä,
tummanpunaisia ruusuja yöpöydällä.
Kyseli kaikilta, arvaavatko
miten vanha hän on.
Vieno muisti hyvin
kotitalonsa,
jonka salama poltti.
Vieno käveli hyvin
rollaattorin kanssa,
toisin kuin monet nuoremmat.
Jaksoi itse käydä vessassa
toisin kuin monet samanikäiset.
Vain kuulo oli huono.
"Minä en kuule! Puhu kovempaa!"
Äänessä epätoivo.
Vienolla ei jostain syystä
ollut kuulolaitetta, kuten monella.
Vaikka hän
käveli niin hyvin vielä,
yhtenä päivänä hän kaatui,
löi päänsä
ja kuoli
Vieno ei tarvinnut enää
kuulolaitetta.

Meri puiden latvoissa

Ei minun tarvitse mennä minnekään.
Tuuli tuo meren keinumaan
                                            puiden latvoihin
Koira nukkuu rappusilla
ja kissani henki vaeltelee,
hiiviskelee
                  näkymätön.
Lapset tulevat
                     ja menevät
tullakseen taas
                  Mies
on lähimaastossa.

Minulle riittää tämä
                           elämä läsnä
                                          sen avara meri
keinuu
                   puiden latvoissa

Suden pennut

Tassuttelua, massuttelua,
pikku susien hassuttelua.
Hännät kiertävät ympyrää,
yksikään niistä ei toiseksi jää.

Keltaiset silmät välkähtää,
kun emosusi ruokaa jäljittää.
Sen jälkiä tänään lumessa näin
ja hiljaa väistyin kotiini päin.

Lähdön hetkellä

Näin yön ja sen tuhannet tähdet.
Sain lopullisen tiedon: sinä lähdet.
Haurain voimin hyväksyit
viimeisen kerran elämän lain
ja olit valmis astumaan
tuntemattomaan.

Kirkas ajatus
lävisti avaruuden.
Ei enää mennyttä,
ei tulevaa,
ei olemassa oloa
tai olemattomuutta.

Lähtösi piirsi viivan
                           pimeään.

Hilda, 97

Hilda pesi sukkansa suihkuhuoneessa.
"Kun ne eivät pidä hyvää huolta niistä, ja ne häviävät."
Hilda, jonka päätä särki iltaisin:
"Minä haluaisin vain särkylääkettä. Olen niin vanha. Enhän minä tänne pysyvästi
tullut. Haluaisin jo pois."
Hilda pukeutui kauniisti, yritti
elää niin kuin ennenkin, olisi halunnut
käydä kaupassa. "Eihän sitä yksinäinen ihminen
paljon tarvitse.
Jotain pientä illaksi."
Mutta hoitaja sanoi oudosti:
"Ei sinun tarvitse kauppaan mennä. Täällä on kaikkea."

Saatoin lapseni sillan yli

Saatoin lapseni
lapsuuden sillan  yli nuoruuteen,
käsi kädessä, valvoen.
Äitini saatoin vanhuuden sillan  yli
tuntemattomalle rannalle.
Liikuin hitaasti,
varoen, suojellen,
olin vankkavartinen puu,
juuret tiukasti maassa.
Nyt minun ei tarvitse
kantaa ketään,
saattaa ketään.
Ei tarvitse
pelätä mitään.
Voin irrottaa juureni,
taipua tuulen mukana.
Kävin toisella rannalla
ja palasin takaisin.
Nyt osaan sinne
itsekin.

Kuljen koirani kanssa

Kuuma, kostea yö,
riippuvat koivujen tummat oksat,
villinä juoksevat rusakot
kiiltävää asfalttia pitkin
vehreän puutarhan syliin.
Kuljen koirani kanssa,
kuuntelemme juhlijoita,
valaistuista ikkunoista
virtaa musiikki.
Kuljen koirani kanssa
yön sydämessä
haistaen tuoksut,
lepattavat lehdet,
aistien yön uupuneet linnut,
vaeltaen vaiti,
unettomat

Khao Lak 26.12.2004

Hiekka oli pehmeää, valui
vaaleana sormien läpi,
lämmitti iholla,
kun jokin
kohosi merestä
koko meri kohosi
kohisi ja lauloi
valtaisi kuoro.
Ihmiset alkoivat juosta.
Minä jäin rantaan.
Äiti huusi,
mutta meri oli jo vieressä,
nosti minut harjalleen,
valkeaan vaahtoon,
tempaisi mukaan
ja kuljetti kauas.
Näin taivaan, auringon,
olin pieni lintu,
lokinpoikanen.
Etsin tähtiä, niitä ei ollut.
Oli kirkas päivä, vaikka
olisi voinut olla yö,
keinuin meren rinnalla,
näin rannan,
meri näytti,
kantoi kohti ja ajattelin äitiä:
älä sure,  meri vie minua
ja meri vei
kauas, kauas.
Minua väsytti, suljin silmät
ja meri peitteli minut uneen,
viimeiseksi
näin auringon veden läpi.

Lähden luotasi metsiin lumisiin

Lähden luotasi metsiin lumisiin.
Luotan villeihin, kauniisiin eläimiin.
Juovun liekeistä leiskuvan nuotion,
jätän taakseni tien, joka aidattu on.

Mieli levoton pakenee huoneita,
näkee unia oudoista kasvoista.
Pelkään sanoja ahtaita, sattuvia,
kaipaan lauluja lintujen luomia.

Rakastuin kerran silmiin vaativiin,
enää aika ei riitä ihmeisiin.
Olin eloton, kylmä astia.
Nyt tahdon vapauden vailla ehtoja.

Pelin sääntöjä koskaan oppinut en,
sinä vangiksi jäit rituaalien.
Sinut kerran vielä kun hyvästelen,
piirrän peiliisi auenneen kukkasen.

Vapaus muuttua on meistä jokaisen,
piirrän peiliisi auenneen kukkasen

Jos kaksi peikon lasta

Jos kaksi peikon lasta
kohtaa toisensa,
he jäävät yksin sisällensä asumaan.
Ei kukaan toinen sovi peikon maailmaan.

He tuijottavat hetken hämmästellen
ja päätään oudoksuen ravistellen
luulevat näkevänsä uniaan.

Jos kaksi peikon lasta
kohtaa toisensa,
he eivät avaa sydäntänsä toisilleen.

He vilkaisevat alta kulmiensa
ja yksin taivaltavat poluilleen.

Jos kaksi peikon lasta
kerran seisahtaa
ja toistaan varovasti koskettaa,
ei heitä enää toisistansa irti saa,
he entiseen ei palaa milloinkaan,
he eivät enää kuulu siihen maailmaan.

Ja juuri siksi kohtaavat he harvoin toisiaan

Tapasimmeko vasta eilen? (Askolle 21.11.2008)

Tapasimmeko vasta eilen?
Istahdimme vierekkäin
kuin sattumalta
sinä otit kitaran
ja minä
aloitin laulun.
Vasta eilenhän se oli,
vaikka vuosituhat on toinen,
vaikka uudet ihmiset ovat syntyneet
ja kasvaneet
yhden yön aikana.
Yhtä hyvin tunnemme toisemme
kuin silloin.
Sehän oli vasta eilen?
Istahdimme vierekkäin
ja sinä otit kitaran.
Siinä me istumme yhä.
Yö kului,
emmekä ehtineet
nukahtaa.
Ympärillemme kasvoi talo,
täynnä lasten elämää,
meidän lastemme,
täynnä kissan ja koiran elämää,
meidän kissamme ja
meidän koiramme.
Taloamme vartioivat puut,
meitä vanhemmat
ja vartioivat vielä meidän jälkeemme.
Ohitimme aikakauden
katsoen toisiamme silmiin.
Jossain kaukana juuri nyt
välähtävät suden silmät,
lumessa jäljet
johtavat metsän reunaan,
se kutsuu mukaan
ja viheltää tuuli,
erämaan kannel.
Yönuotiolla
joku ottaa taskusta
huuliharpun
ja metsä kuuntelee,
susi tulee lähemmäs nuotiota
ja kuuntelee...
Se hetki on jossain takana,
se tapahtui jo kauan sitten
se hetki on jossain edessä
ja sitä kohti
vaellamme
yhdessä
yli uuden aikakauden

Niin kauan kuin vain joku

Apilanurmi ja hirsiaitta;
pitsiverhot, punaiset petuniat,
kokoon kyhätty sauna, ovi auki,
pukuhuoneen matkaradiosta Tango merellä,
syreenit kukassa, orvokit oven pielessä,
kissojen hautapaikka päivänkakkaroiden ja ruusujen alla,
heinäsirkat,
kukkineet koiranputket,
niitetty heinikko odottaa
keskikesän kukkijoita.
Autoja peräkärryineen, ääniä,
nuotiogrillistä kohoaa savu.
Alaston mies astuu saunasta, höyryää,
musta kissa juoksee vastaan.
Kamera räpsähtää.
Mikään ei muutu
ja kaikki muuttuu.
Joka vuosi he saapuvat:
miehet, naiset, lapset, heidän lapsensa...
Joka vuosi
jää joku pois,
joku tulee lisää.
Punainen petunia nyt
niin kuin kaksikymmentä vuotta sitten
ja sitäkin ennen
vuodesta vuoteen
niin kauan kuin joku
sen istuttaa.
Aina astuu saunasta
höyryävä mies.
Aina tömähtää lapsi
pehmeään nurmeen
ensi askelissaan.
Aina joku
nojaa keppiin,
kuuntelee miten monta vuotta
käki vielä kukuu.
Aina repeää
jokin liitto,
halkaisee vaalean yön usvan.
Mies lähtee
tai nainen
ei palaa
käy kerran ohi kulkiessaan
huomaa, ettei enää kuulu
tähän pihaan.
Aina on nainen,
joka tunnustelee vatsaansa,
saunan jälkeen seisoo hiljaa ovella,
yrittää nähdä usvan läpi.
Yössä he liikkuvat
nuotion ympärillä
kuin unikuvat
päivän perhoset
kuin lepakot.
Ja lehtokurppapari lentää yli.
Portaiden alla odottaa
musta kyy keskipäivää.

He tulevat
kaupunkien kätköistä
niin kauan kuin joku
niittää tämän nurmen,
tekee puut,
korjaa katon
ja vaihtaa
rikkoutuneen ikkunan.
Niin kauan nauru
nuotion savu
hyttysen herättämän lapsen itku
kyytä pelästynyt huuto
muovinen päivänvarjo.
Niin kauan
nuken sänky aitassa
häähuntu seinällä
niin kauan kuin
ne kaksi ihmistä
tai yksi
niin kauan kuin vain joku...

Aquarium 2 (in English by Outi Peck and Andrew Seymour)

The aquarium universe
springs from neither lake,
tributary, stream nor brook;
                     nor flows into some vast self-
contained sea-shelf,
Only the aquarium

For our staring eyes;
Stones, shells, seaweed,
A model of a shipwreck
And a hand
Dispensing food.
A life to please objective eyes
Stilled and sequested within glass;
transparent yet permanent and non-porous
walls simultaneously revealing and
denying
         freedom.
An anonymous hand which provides
sustenance, filters the water and transports
the dead,
       our eyes distracted elsewhere.

Aquarium I (in English by Outi Peck and Andrew Seymour)

Fathomless, my place
in aquarium;
how came I
to this environment.
How elusive my species.
Playing follow the leader
I am yet alone;
my journey through maturity
solitary.
Nought but the shifting water,
Nought but the refracting light,
Nought but the strange colours
of alien fish.
Momentum. Sleep. Food.
The coldness of submarine life
where I find meaning
                            absent.

Oranssien perhosten kesä

Aurinko kuumentaa ihoa.
Minulla ei ole
mitään kysyttävää.
Kukaan ei odota
vastausta.
Jylhien kuusten takana
kohisee valtatie.

Yksikään auto ei pysähdy
tai käänny tänne.
Ketään
ei ole tulossa.
Kukaan
ei ole lähdössä.
Orvokit tuijottavat ihmeissään
kuin kuoro ilman johtajaa.
Peukaloinen
kyselee kuusikossa.
Voin olla kivi,
kukka tai puu
erottumatta muista.
Jos kukaan ei ajattele minua nyt,
olenko olemassa?

Varislahdessa

Kesäaamun
pysähtynyt hiljaisuus.
Äänetön unikuva,
jossa lepattavat
perhoset
tummat, oranssit, siniset.
Kukat pidättävät
hengitystä,
heinikko liikkuu hetken
vailla tuulta.
Linnut lepäävät
syvissä metsissä.
Päivänkakkara
katsoo kohti.
Aikileijat villiintyvivät kauan sitten
ja juhannusruusun aika on ohi.
Mies nukkuu
niin kuin nukkuvat piiloissaan
karhut, sudet.
Ruohojen päässä
kimaltavat pisarat.
En odota ketään,
minua ei odota kukaan.
Jos olen hyvin hiljaa,
saatan kuulua tähän maisemaan.

Rusakko

Rusakko puutarhassa
jähmettyneenä paikoilleen
omenapuun alla
katsoo minuun.
Pois menneen ystävän sielu
siinä lähellä.
En uskalla liikkua,
en mennä kohti.
Jos hetkeksi käännän pääni,
se katoaa.

Kesäyö

Sade, hiljaisuus
varjoisassa puutarhassa.
Vaalea yö,
himmeiden kukkien avautuvat kämmenet.
Oi hidasta muutosta
kohti tuntematonta,
oi linnun lentoa
yli hämärän hetken

Sen muistan

Juuassa
uitiin purossa
hiekkapohjaisessa,
salakat välkkyivät.
Polvia myöten kahlasin
ja katselin niitä,
käteni upotin
pakenevien kalojen sekaan
saamatta yhtään kiinni.
Sen muistan,
miten ne pakenivat
niin kuin pakenevat
päivät elämästä:
                 
                    välkähdellen

Airi

Kysyin, mikä on paras kesä,
jonka muistat.
Et vastannut.
Kysymys oli väärä
tai asia
ei kuulunut minulle.
Ehkä jäit vain miettimään vastausta.
Tai ehkä ne olivat kaikki sitä samaa,
lapsuudesta nuoruuteen
äitiydestä mummouteen
omassa mökissä
omien kukkien keskellä
omien puiden varjossa.
Eivät ne erotu toisistaan,
yhtä samaa kesää kaikki:
lapsia, vauva toisensa jälkeen
ryömimässä nurmella
neljänteen polveen.
Kevään kullerot
ja syksyn leimukukat.
Se oli pitkä kesä,
kuuma.
Yksi ainoa suvi
sydämessäsi sen kaipuu
vanhainkodin terassilla,
kun autan sinua syömään.

Pohjoisessa kylässä

Tyhjinä tuijottavat ikkunat
entisten kauppojen.
Ravintola suljettu, matkailukeitaasta mainos jäljellä.
Vanha mies, aamuauringon valaisema
istuu hylätyn toimiston rappusilla.
Miestä kohti työntää rollaattoriaan Alma,
tuolla pyöräilee Irma, hyvässä kunnossa vielä.
Kaisaa ei näy, ei ole näkynyt vuosiin,
liekö sairaalassa vai muuttiko lasten luo.

Niin kaunis se järvien halkoma kylä on,
ettei voi ymmärtää,
miksi kaikki jättivät heidät.
Maijalla vielä huoltoasema ja sen baari:
keskiolutta, kahvia ja päivän uutiset.
Joskus pysähtyy
satunnainen kulkija
kertomaan oman tarinansa
niin kuin eilen se moottoripyörällä ajanut mies
oli törmännyt hirveen.
Koko aamun se puhui siitä,
että vielä ehti väistää
kuoleman sarvet.

Akvaario 2

Veden alla maailmankaikkeus,
ei uomaa järveen,
ei sivujokea, puroa, putousta
                                      merta
                         johon kaikki päättyy.
Vain akvaario
silmiämme varten:
kivet, simpukat, japaninruoho,
haaksirikkoutunut leikkilaiva
ja käsi
joka kantaa ruokaa.
Elämä silmiä varten.
Lasiseinien sisäinen elämä,
joki joka estää
ehdottomasti,
sulkee ulkopuolelle
                     vapauden.
Joku jonka käsi
antaa ruuan, kirkastaa veden
ja kantaa kuolleet
                       pois meidän silmistämme.

Akvaario 1

En tiedä paikkaani
akvaariossa.
En syytä
miksi jouduin tänne.
En löydä lajiani
virtausten mukana uin
yksin
aikuisuuteni yli
yksin.
Vain veden liike,
vain vaihtuva valo
vain vieraan kalan
outo väri.
Liike. Uni. Ruoka.
Vedenalaisen elämän viileys,
josta en löydä
                    tarkoitusta.