Aamuyön ohuet tunnit

 

Aamuyön ohuina tunteina

surut ja pelot

hiipivät luolistaan.

Raskaasti vyöryvät

ajatusten vankkurit

kivisillä teillä

vailla rauhaa,

joka yölle kuuluu.

Kunnes varhaisen valon jo laskeuduttua huoneeseen,

pelot pakenevat.

Unen keveä käsi

irrottaa otsaasi puristavan pannan

ja valoon katoavan sinisen linnun siipi

sivelee surusi pois.

Lumettomana jouluna 2019

lumettomana jouluna 2019

kun ihminen tietää, ettei tiedä

miten pitäisi elää

ja tuntuu, että on vain vähän toivoa jäljellä

silti on

ja sitä kohti

voimme vielä vaeltaa

ja löytää lapsen

itsestämme

Äkkiä Oulunkylässä

Äkkiä Oulunkylässä

astuttuani junasta

ruokakassit kädessä

huomaan käveleväni

lumenhimmeällä,

hiljentyneellä kadulla

kassit irtoavat kädestä

olen olematta

ja kaikki on hyvin

kaikki on tässä.

Näen talon

ja ikkunassa valon.

Jouluna 1918 ja 2018

Jouluna tähdet

johtavat avaruuteen,

avaavat käytävät

pimeyden taakse,

jonne ei ulotu

viha, väkivalta tai sota,

julmuus tai suru jäisten vuosien

matkalle

voisimme ottaa mukaan

vain kaikkein keveimmän,

sen mikä meitä kantoi ja ravitsi

yli raskaiden aikojen:

ystävyyden ja rakkauden.

Metsässä ihminen
on itsensä kokoinen.
Ei tarvitse olla isompi
eikä kutistua pienemmäksi.
On vain
niin kuin kuuset, männyt ja koivut
niin kuin korppi ja harakka,
närhi tai kuukkeli
kuin orava oksalla
tai kettu kolossaan
kimalainen kukassa
mustikka mättäällä
oma itsensä,
eläin eläinten joukossa.

Kivien ystävyys

Kivet ovat ystäviämme,

hioutuneet tuhansien vuosien jään ja myrskyjen alla,

pyöreät kivet.

Kivet ovat ystäviämme,

varoittavat menemästä kauemmas veteen,

satuttamalla varpaaseen,

terävät kivet.

Kulje varovasti, ne sanovat.

Me olemme täällä, alla veden.

Kivet, ajan ja aaltojen kolhimat.

Kivet eivät tunne kipua.

Kivet eivät kaipaa.

Niin me luulemme tietävämme.

Vaikka mitä me voimme tietää

muuta kuin itsestämme.

Hitaasti ja vaivalloisesti

aavistellen

avautuvat elämän salaisuudet.

Kivet eivät kysy, ne ovat.

Ne ovat kylmiä, mutta ottavat auringon valosta lämmön.

Luotettavat kivet,

äänettömät kivet,

aina ne siellä ovat,

väräjöivät aaltojen alla,

eivät lähde pois,

eivät kulu,

uskolliset kivet.

Saari sielussani

Rakastin sitä saarta, kun olin lapsi.

Käteni näen rantaveden läpi, pienet jalat, kivet pohjassa, haukilapsi, ahvenvauvat,

rantakaislat juureen asti, lumpeiden varret ja lehtien varjot.

Kun kahlaan veteen, kimaltaa hiekan kulta.

Rakastan sitä saarta yhä, 

se on sielussani:

sen männyt tuoksuvat, koivut kahisevat, latvoissa laulavat linnut,

kuhankeittäjät kutsuvat,

yön yli kantaa kuikan huuto,

aamuun hajoaa utu yllä veden.