Kivien ystävyys

Kivet ovat ystäviämme,

hioutuneet tuhansien vuosien jään ja myrskyjen alla,

pyöreät kivet.

Kivet ovat ystäviämme,

varoittavat menemästä kauemmas veteen,

satuttamalla varpaaseen,

terävät kivet.

Kulje varovasti, ne sanovat.

Me olemme täällä, alla veden.

Kivet, ajan ja aaltojen kolhimat.

Kivet eivät tunne kipua.

Kivet eivät kaipaa.

Niin me luulemme tietävämme.

Vaikka mitä me voimme tietää

muuta kuin itsestämme.

Hitaasti ja vaivalloisesti

aavistellen

avautuvat elämän salaisuudet.

Kivet eivät kysy, ne ovat.

Ne ovat kylmiä, mutta ottavat auringon valosta lämmön.

Luotettavat kivet,

äänettömät kivet,

aina ne siellä ovat,

väräjöivät aaltojen alla,

eivät lähde pois,

eivät kulu,

uskolliset kivet.

Saari sielussani

Rakastin sitä saarta, kun olin lapsi.

Käteni näen rantaveden läpi, pienet jalat, kivet pohjassa, haukilapsi, ahvenvauvat,

rantakaislat juureen asti, lumpeiden varret ja lehtien varjot.

Kun kahlaan veteen, kimaltaa hiekan kulta.

Rakastan sitä saarta yhä, 

se on sielussani:

sen männyt tuoksuvat, koivut kahisevat, latvoissa laulavat linnut,

kuhankeittäjät kutsuvat,

yön yli kantaa kuikan huuto,

aamuun hajoaa utu yllä veden.

En tiedä minkä ikäisenä minut nyt näet

En tiedä minkä ikäisenä minut nyt näet.

Minussa on lapsi, nuori, nainen, pikku tyttö, aikuinen, tytär, äiti ja mummi,

kaikki yhtä aikaa.

Olemme vain

ajatustemme kuvia,

muistin palasia,

hengittäviä varjoja

katoavia