Se hetki jonka olet elossa

Väsyneiden kasvojen virta aamubussissa,
matkalla lukittujen ovien taa,
virtuaalimaailmoihin, joissa päätökset, tuomiot, raha ja valta ja avunhuudot virtaavat näkymättöminä bitteinä sormenpäiden alla.

Levottomuus ja pelko, kerrosten välille pysähtynyt hissi,
miten tämä jatkuu, kuka tulee töihin huomenna,
kuka jää pois
vanhenemisen raivo
ja nuoren ihmettelevät silmät:
oliko se tässä, onko se tässä
ja mitä sitten

Lukittujen ovien takaa tulet ulos,
astut avoimelle torille, jolla juopunut valittaa vapautensa jälkiä.
Väsyneiden kasvojen virta iltabussissa,
muovikassien painossa äitien ja isien rakkaus,
jossain päiväkodin pihalla odottaa se viimeinen lapsi

Keittiön pöydän ääressä se hetki, jonka olet elossa.

Vielä vuoteessa aivosi puhuvat vierasta kieltä, keskustelevat tietokoneen ruudun kanssa,
tunnista toiseen kehosi valvoo myöhäisen liikenteen mukana.

kunnes yön viileä tuuli hivelee korvasi simpukkaa,
ja vaivut
                   unien mereen

Varkauden paperitehtaalle 30.9.2010

Kolme savupiippua näkyi olohuoneen ikkunasta.
Se tuntui turvalliselta.
Luulin että kaikissa kaupungeissa on kolme savupiippua
ja ihmettelin kun selvisi, ettei niin ollutkaan.
Isä meni töihin piippujen alle, paperitehtaalle,
joka arkipäivä.
Myös veli meni.
Ja kaikki naapureiden isät
ja isot veljet
ja jotku äidit ja siskot.
Joka arkipäivä
huusi tehtaan pilli
aamuseitsemältä ja työpäivän päättyessä neljältä.
Olohuoneen ikkunalaudalla oli posliinikukkia, joita tukivat ohuet ikkunaan vedetyt langat.
Näpräsin tahmeita kukkia ja katselin piippujen puhaltamia savukiemuroita.
Joskus tehtaalta nousivat tulenlieskat.
Puhelin pirisi ja isän piti lähteä töihin.
Lapset puhuivat koulussa samaan aikaan maailmanlopusta. Sitä oli ennustettu jossain päin maailmaa.
Kauan sen jälkeen näin painajaisia, joissa tuli levisi tehtaalta kaikkialle. Se oli maailmanloppu.
Euroopan suurin ja maailman kolmanneksi suurin paperikone valmistui,
kun kävin koulua.
Uskoimme lukemisen muuttavan maailmaa ja meillä oli paikka siinä.
Isä teki ylitöitä ja maksettiin omakotitalon lainaa.
Mihin kaikki posliinikukat ovat kadonneet?
90-vuotias äitinikään ei enää muistanut niitä, vaikka ne olivat kerran hänen  ylpeytensä.
Myöhemmin tehtaalle tuli lisää savupiippuja ja sitten niitä ei enää tarvittu.
Nyt ei tarvita koko tehdasta.
Mitä minä suren, kun suren sitä?
Joskus tulevaisuudessa pidetään alkeellisena,
että metsistä tehtiin paperia kirjoja ja sanomalehtiä varten.
Mitä minä suren, kun suren tehdasta?
Niin paljon työtä, niin paljon pelkoa, kuinka moni menetti henkensä suurten koneiden jyskeessä?
Ja silti
sillä työllä kävimme kouluja,
meillä oli koti ja rannassa vene.
Veneet tervattiin varhain keväällä.
Saarissa ja rannoilla miehet ja naiset
unohtivat hetkeksi paperirullat ja tehtaan pillin.
Tehtaan koneissa jyskytti sydän,
niiden isien, äitien, siskojen ja veljien,
jotka joka aamu astuivat portista sisään.
Tehdas piti meidät hengissä
ja kasvatti
siihen yhteiskuntaan,
jossa tehdasta ei enää tarvita.
Mitä minä suren kun suren tehdasta?
Ihmisen tarpeettomuuden tunnetta,
kaupunkia joka ei tiedä tulevaisuuttaan,
tyhjentynyttä tehdassalia,
pysähtyneitä koneita.
Sadan vuoden elämää, joka on osa minua, josta olen osa.
Sitä etten tiedä mitä surisin.