Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muutoksia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muutoksia. Näytä kaikki tekstit

lauantai 26. tammikuuta 2019

Äkkiä Oulunkylässä


Äkkiä Oulunkylässä
astuttuani junasta
ruokakassit kädessä
huomaan käveleväni
lumenhimmeällä,
hiljentyneellä kadulla
kassit irtoavat kädestä
olen olematta
ja kaikki on hyvin
kaikki on tässä.

Näen talon
ja ikkunassa valon.

torstai 30. elokuuta 2018

Kivien ystävyys


Kivet ovat ystäviämme,
hioutuneet tuhansien vuosien jään ja myrskyjen alla,
pyöreät kivet.

Kivet ovat ystäviämme,
varoittavat menemästä kauemmas veteen,
satuttamalla varpaaseen,
terävät kivet.
Kulje varovasti, ne sanovat.
Me olemme täällä, alla veden.
Kivet, ajan ja aaltojen kolhimat.

Kivet eivät tunne kipua.
Kivet eivät kaipaa.
Niin me luulemme tietävämme.
Vaikka mitä me voimme tietää
muuta kuin itsestämme.
Hitaasti ja vaivalloisesti
aavistellen
avautuvat elämän salaisuudet.

Kivet eivät kysy, ne ovat.
Ne ovat kylmiä, mutta ottavat auringon valosta lämmön.
Luotettavat kivet,
äänettömät kivet,
aina ne siellä ovat,
väräjöivät aaltojen alla,
eivät lähde pois,
eivät kulu,
uskolliset kivet.

Saari sielussani


Rakastin sitä saarta, kun olin lapsi.
Käteni näen rantaveden läpi, pienet jalat, kivet pohjassa, haukilapsi, ahvenvauvat,
rantakaislat juureen asti, lumpeiden varret ja lehtien varjot.
Kun kahlaan veteen, kimaltaa hiekan kulta.

Rakastan sitä saarta yhä, 
se on sielussani:
sen männyt tuoksuvat, koivut kahisevat, latvoissa laulavat linnut,
kuhankeittäjät kutsuvat,
yön yli kantaa kuikan huuto,
aamuun hajoaa utu yllä veden.

En tiedä minkä ikäisenä minut nyt näet


En tiedä minkä ikäisenä minut nyt näet.
Minussa on lapsi, nuori, nainen, pikku tyttö, aikuinen, tytär, äiti ja mummi,
kaikki yhtä aikaa.

Olemme vain
ajatustemme kuvia,
muistin palasia,
hengittäviä varjoja
katoavia

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Taloni silmät


Varovasti pyyhin 
vanhan rakennuksen silmäkulmia kirkkaiksi.
Talo katsoo ulospäin, sen silmissä väreilevät lehmukset ja vaahterat,
kauniisti se heijastaa valot ja varjot.
Mitä minun silmäni heijastavat maailmasta?
Mitä vanha talo minun silmissäni näkee?
Katsomme toisiamme hellästi, silmästä silmään,
vanha taloni ja minä.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Tämä on se joulu, jonka muistan

Nyt jo tiedän:
kaikista jouluista
tämä on se joulu, jonka muistan.
Muistan pimeän kaupungin,
jossa valot muotoilevat rakennukset
ja turkoosi säde lävistää taivaan .
Suurkirkko loistaa ylimaallisen suurena
verrattuna torin taloihin ja ihmisiin, myyntikojuihin
tässä sysimustassa joulukuussa.
Kuusi liikehtii levottomana tuulen pyörteissä,
ojentelee oksiaan, kohentaa helmojaan.
Jokainen joulukuun päivä
olen ylittänyt torin
ja ajatellut sinua,
joka olet sairaalassa,
et kotona niin kuin jokainen joulu tätä ennen.
Olen ajatellut sinua
sysimustassa yössä
kipujesi keskellä
ja itkenyt vähän.
Myrsky kaatoi lehtikuusen pihastamme,
mutta tammi ja lehmus seisovat juurillaan.
Tämän pimeän jälkeen
voi tulla vain valoa.
Se odottaa - me odotamme
yli tämän joulun,
jonka kaiksita jouluista
tiedän muistavani.

lauantai 10. elokuuta 2013

Anna Liffey

Eavan Bolandin runosta suomentanut Anne Kauhanen-Simanainen

Elämä, näin kerrotaan,
oli Cannanin tytär
ja tuli Kildaren tasangolle.
Hän rakasti tasaista maata ja syväntöjä
ja saavuttamatonta horisonttia.
Hän pyysi, että se saisi nimen hänen mukaansa.
Joki otti nimensä maan mukaan.
Maa otti nimensä naisen mukaan.

*
Nainen talon ovella.
Joki hänen synnyinkaupungissaan.

*
Siellä taloni  yllä olevilla kukkuloilla,
nousee Liffey-joki, se on lähde.
Se nousee syöksähtäen kanervien keskeltä
mustasta turpeesta ja sananjalkojen seasta ja vahvistuu
lähestyessään kaupunkia, josta se kertoi:
Joutsenia. Jyrkkiä putouksia. Pieniä kaupunkeja.
Savuista ilmaa ja Dublinin siltoja.

*
Hämärä nousee.
Sade siirtyy kukkuloilta itään.
Jos voisin nähdä itseni
näkisin
naisen ovella.
Pukeutuneena väreihin, jotka sopivat punaisiin hiuksiin.
Vaikka hiukseni eivät enää ole punaiset.

*
Ylistän
joen antamia lahjoja.
Sen laiskaa ja kimmeltävää
tarinointia kaupungista,
sen virran kirkkautta,
kitukasvuisen kukkien ja haikaroiden seurassa,
Islandbridgen mutkan ympärillä
ja kolmentoista sillan päässä meri.
Sen kärsivällisyyttä illan hämärtyessä -
joutsenet pesimässä sen sylissä,
valomainoksen välähtäessä siihen.

*
Paikkojen Luoja,
muistojen tekijä,
kokoa niitä sirpaleita minulle:

Yksi ruumis. Yksi henki.
Yksi paikka. Yksi nimi.
Kaupunki, jossa synnyin.
Joki, joka juoksee sen läpi.
Kansa, jota en oikein käsitä.
Elämän palasia.
Minulta vei koko elämäni ajan
vaatia niitä.

 *
Tulin tänne kylmänä talvena.

Minulla ei ollut lapsia. Ei maata.
En tienyt nimeä omalle elämälleni.

Maa otti minut huostaansa.
Lapseni syntyivät.

Kävelin ulos kesäillan hämärään
kutsuakseni heidät sisään.

Yksi nimi. Sitten toinen.
Kauniit äänteet kaikuivat kotoa.

*
Tee kansasta mitä haluat.
Tee menneisyydestä
mitä voit -

Nyt seisoo ovella nainen.

Minulta vei
kaikki voimat tehdä tämä.

Tulla hahmoksi runossa.

Ottaa itselleni nimi ja aihe.

*
Joki ei ole nainen.
Vaikka nimet, jotka se löytää
Historia, jonka se tekee
ja kärsii -
Viikinkien aseet sen vierellä,
punatakkien kiväärit,
neljän kaartin loimuavat
liekit sen pinnassa -
ovat merkki.
Enemmän kuin
nainen on joki.
vaikka suunta, jonka se ottaa
kumartelevien joutsenten ja mielettömien pajujen ohi.
sen kärsivällisyys,
joka on myös sen voimattomuutta,
Callarysta Islandbridgeen,
ja lähteestä joen suuhun,
on toinen.
Ja myöhäisessä keski-iässä
mennyt uskollinen rakkaus parantaa
sen mitä kieli ei onnistu tuntemaan
ja on tarpeen sanoa -
mitä ruumis tarkoittaa -
Otan tämän merkin:
nainen kotitalonsa ovella.
Joki hänen synnyinkaupungissaan.
Kärsityn elämän totuus.
Sen joen suu.
Merilinnut tulivat rannikolta.
Kaupunkiviisauden mukaan
ne tuovat sadetta.
Katson niitä oveltani.
Näen ne todisteina alkuperästä -
näen niiden jättävän
rajun voimansa horisonttiin,
vain löytääkseen sen
kulkeutuessaan ja pudotessaan muualle.

Mikä vesi -
se, jonka ne jättävät vai se, jonka ne kohtaavat
muistaa toisen?

Olen varma,
että ikääntyvän naisen vartalo
on muisto
ja kielen löytäminen sille
on yhtä vaikeaa
kuin itkeä ja vaatia
näitä lintuja valittamaan
ikään kuin ne tunnistaisivat elementtisä
muistaisivat ja kutistuisivat
yhdeksi kyyneleeksi.

Vanheneva nainen
ei löydä turvaa kielestä.
Hän huomaa sen sijaan,
että yksittäiset sanat, joita hän kerran rakasti
kuten "kesä" ja "keltainen"
ja "seksuaalinen" ja "valmis"
ovat yhtäkkiä muuttuneet
asuinpaikoiksi
jollekin muulle -
huoneiksi ja katoksi, jonka alle
joku muu on tervetullut, ei hän. Kerro minulle,
Anna Liffey,
veden henki,
paikan henki,
Miten on käynyt niin, että
tänä sateisena syysyönä
Irlannin meri ottaa takaisin
nimet, jotka teit, nimet,
jotka lahjoitit ja antaa sinulle takaisin
vain sanattomuuden?

*
Syyssade
hälvenee ropsahdellen
autokatoksiin
ja leikattuihin pensasaitoihin.
Katuojat tulvivat.

*
Kun tulin tänne
minulla ei ollut
lapsia eikä maata.
Puut olivat käsivarteni.
Kukkulat olivat unelmani.

Olin vapaa
kuvittelemaan hengen
pienen kaupungin
sinisille ja vihreille
kukkuloille ja sammalille.

Lapseni syntyivät.
Maani piti minusta huolta.
Näkymä tiilitalosta.
Vain rakkausko
riittää tekemän paikan?
Tunnen sen muuttuvan:
Lapseni
kasvavat, tulevat vanhemmiksi.
Maani pitää meistä kiinni
omaksi tuskakseen.

Sammutan raa'an keltaisen
verannan valon ja
seison eteisessä.
Missä kotini on nyt?

Seuraa sadetta
ulos Dublinin kukkuloille.
Anna sen muuttua joeksi.
Anna paikan hengen olla jälleen
kadonnut sielu.

Lopulta
sillä ei ole väliä,
että olin nainen. Olen varma siitä.
Ruumis on lähde. Ei enempää.
Sille on aikansa. On varmuus
tavasta, jolla se etsii
omaa hajoamistaan.
Ajattele jokia.
Ne ovat aina matkalla
omaan olemattomuuteensa. Ensi hetkestä alkaen
ne ovat menossa kotiin. Ja niin
kun kieli ei voi tehdä sitä meille,
ei saa meitä tuntemaan, että rakkaus
ei vähennä meitä,
ovat jäljellä nämä fraasit
valtamerestä,
joka lohduttaa meitä.
Omana itsenään ja pelkäämättä täyttymystään
lopulta
kaikki mikä rasitti ja erotti minut yksilöksi
katoaa tähän:
Olin ääni.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Maijalle

Meri kantaa
            toiselle rannalle,
jota ei vielä voi nähdä.

Halusit nähdä
toisia rantoja,
erilaisen elämän, erilaisen puheen,
erilaisten heimojen, erilaisen tiedon rantoja.
Etsit niitä, löysit
jaoit viestejä, tietämisen tavoitteita, ymmärryksen osia,
ajattelun kehyksiä.
Tiesitkö että
niiden kehysten läpi
moni katsoo ja näkee
uudella tavoin.

Meri,
siihen katoavat joet,
virrat, pisarat, unet,
ne kohoavat usvaksi, pilviksi, unelmiksi.
Vene katoaa auringon laskuun,
joutsen lentää sitä vasten.

Nähdään
                 toisella rannalla.

torstai 13. lokakuuta 2011

Miten me kaipaamme heitä

Miten me kaipaamme heitä

Miten me kaipaamme heitä,
kun he nukkuvat tai katoavat pois luotamme
yllättäen yhtenä yönä
                      kysymättä meiltä
aamun kajossa tai kirkkaana keskipäivänä.

Kaipaamme heitä
juoksemaan vierellemme,
vartioimaan untamme,
vaeltamaan huoneissamme.

Syvää katsetta,
sen kysymyksiä, rakkautta ja ymmärrystä,
joka on seurannut meitä
vuosien ajan,
jonka olemme kohdanneet
vuosien ajan.

Se jää meihin,
heidän läsnäolonsa
jää meihin.
jäljet mattoihin,
kostea kuono vasten ikkunalasia,
tassutukset ja lempeät huokaukset –
heräämme niihin vuosi vuoden jälkeen.

Kaipaamme heitä,
nyt kun he juoksevat
vapaina
vailla pelkoa
vihreiden laaksojen rinteitä,
katoavat kukkulan taa, sen toiselle puolen
palatakseen.

Kaipauksessa
                      on kaikki mikä on
on ollut
                      ja on tuleva
He palaavat
                      hännät heiluen
luoksemme
                      palaavat
toiselta puolen
                      juoksevat rinnettä alas
ja jäävät odottamaan
                                            meitä

Metsän hiljaisuudessa

Metsän hiljaisuudessa, kun maailma etääntyy,
tulevat luoksesi ajatukset,
joita et päästänyt lähelle
eläessäsi tuntikalenterin tahtia,
pakottaessasi mielesi
suorittamaan
talouden määräämiä tehtäviä,
pakottaessasi kehosi liikkumaan
minuutin tarkasti.

Metsän hiljaisuudessa,
puiden rytmissä,
kun kalenteri rutistuu
paperinpalaksi
ja digitaalinäyttö sammuu,
kun kukaan ei pyydä enää mitään
ja olet vastuussa
vain itsellesi,
tulevat oudot ajatukset lähelle,
kiertävät sinua, yön lepakot,
vaativat vastausta.

Ota ne vastaan,
ne eivät ole vieraita,
vaan ominta sinua,
ne etsivät sinua,
kuka olet,
mitä varten,
mihin olet menossa?

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Pikku mökkejä (voi laulaa Little boxes on the hillside -laulun mukaan) kesällä 2011

Pikku mökkejä
mäen päällä,
mäen alla
ja saunat rannassa.

Pikku mökkejä,
kaikki tehty
ikiomalla tavallaan.

Yksi punainen,
yksi keltainen,
yksi valkoinen,
yksi sininen,
tehty hirrestä, tehty laudoista,
ikiomalla tavallaan.

Lapset lähtivät
koulutielle,
pääsivät kaupunkiin,
suuriin tehtaisiin,
mutta tehtaat lopetettiin,
muualle maailmaa siirettiin.

Sitten pellot paketoitiin,
parhaat muille vuokrattiin.
Pikku hiljaa luovutettiin,
lähdettiin kaikki kaupunkiin.

Myytiin metsät
ja rantatontit,
mutta mökkejä tehtiin lisää vaan,
kukkapenkkejä, rantasaunoja
ikiomalla tavallaan.

Pihoilla lapset
ja lastenlapset
tulleet tänne
uusilla autoillaan,
ajattu nurmikot,
joissain heinikot,
kukkapenkit valloillaan.

Suot ojitettiin,
sorat kaivettiin,
kaadettiin linnunlaulupuut.
Mökkimatkailua yritettiin,
sitten siitäkin luovuttiin.

Omaa paikkaa haeskelin,
vähän peltoa, rantaa, metsääkin,
jossa rauhassa asuttaisiin
hiljaa luonnosta nauttien.

Pikku mökkejä siellä täällä,
mäen päällä ja saunat rannassa.
Mutta yhtään en löytänyt paikkaa,
johon mökkini rakentaa.

Pikku mökkejä mäen päällä,
mäen alla ja saunat rannassa.
Pikku mökkejä,
kukin tehty
ikiomalla tavallaan.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Näin yön ja sen tuhannet tähdet

Näin yön ja sen tuhannet tähdet

Näin yön ja sen tuhannet tähdet
ajattelin: sinä lähdet nyt.
Kirkas ajatus
lävisti avaruuden.
Ei mennyttä,
ei tulevaa,
ei olemassa oloa
tai olemattomuutta.
Lähtösi piirsi kaartuvan viivan
                      pimeään

Sai jäädä

Sai jäädä

Sai jäädä
päivien kipu
ja iltojen ikävä
heille, jotka jatkavat
                      Tilalle tuli
hohtava valo
                      vei mukanaan

lauantai 16. lokakuuta 2010

Se hetki jonka olet elossa

Väsyneiden kasvojen virta aamubussissa,
matkalla lukittujen ovien taa,
virtuaalimaailmoihin, joissa päätökset, tuomiot, raha ja valta ja avunhuudot virtaavat näkymättöminä bitteinä sormenpäiden alla.

Levottomuus ja pelko, kerrosten välille pysähtynyt hissi,
miten tämä jatkuu, kuka tulee töihin huomenna,
kuka jää pois
vanhenemisen raivo
ja nuoren ihmettelevät silmät:
oliko se tässä, onko se tässä
ja mitä sitten

Lukittujen ovien takaa tulet ulos,
astut avoimelle torille, jolla juopunut valittaa vapautensa jälkiä.
Väsyneiden kasvojen virta iltabussissa,
muovikassien painossa äitien ja isien rakkaus,
jossain päiväkodin pihalla odottaa se viimeinen lapsi

Keittiön pöydän ääressä se hetki, jonka olet elossa.

Vielä vuoteessa aivosi puhuvat vierasta kieltä, keskustelevat tietokoneen ruudun kanssa,
tunnista toiseen kehosi valvoo myöhäisen liikenteen mukana.

kunnes yön viileä tuuli hivelee korvasi simpukkaa,
ja vaivut
                   unien mereen

lauantai 2. lokakuuta 2010

Varkauden paperitehtaalle 30.9.2010

Kolme savupiippua näkyi olohuoneen ikkunasta.
Se tuntui turvalliselta.
Luulin että kaikissa kaupungeissa on kolme savupiippua
ja ihmettelin kun selvisi, ettei niin ollutkaan.
Isä meni töihin piippujen alle, paperitehtaalle,
joka arkipäivä.
Myös veli meni.
Ja kaikki naapureiden isät
ja isot veljet
ja jotku äidit ja siskot.
Joka arkipäivä
huusi tehtaan pilli
aamuseitsemältä ja työpäivän päättyessä neljältä.
Olohuoneen ikkunalaudalla oli posliinikukkia, joita tukivat ohuet ikkunaan vedetyt langat.
Näpräsin tahmeita kukkia ja katselin piippujen puhaltamia savukiemuroita.
Joskus tehtaalta nousivat tulenlieskat.
Puhelin pirisi ja isän piti lähteä töihin.
Lapset puhuivat koulussa samaan aikaan maailmanlopusta. Sitä oli ennustettu jossain päin maailmaa.
Kauan sen jälkeen näin painajaisia, joissa tuli levisi tehtaalta kaikkialle. Se oli maailmanloppu.
Euroopan suurin ja maailman kolmanneksi suurin paperikone valmistui,
kun kävin koulua.
Uskoimme lukemisen muuttavan maailmaa ja meillä oli paikka siinä.
Isä teki ylitöitä ja maksettiin omakotitalon lainaa.
Mihin kaikki posliinikukat ovat kadonneet?
90-vuotias äitinikään ei enää muistanut niitä, vaikka ne olivat kerran hänen  ylpeytensä.
Myöhemmin tehtaalle tuli lisää savupiippuja ja sitten niitä ei enää tarvittu.
Nyt ei tarvita koko tehdasta.
Mitä minä suren, kun suren sitä?
Joskus tulevaisuudessa pidetään alkeellisena,
että metsistä tehtiin paperia kirjoja ja sanomalehtiä varten.
Mitä minä suren, kun suren tehdasta?
Niin paljon työtä, niin paljon pelkoa, kuinka moni menetti henkensä suurten koneiden jyskeessä?
Ja silti
sillä työllä kävimme kouluja,
meillä oli koti ja rannassa vene.
Veneet tervattiin varhain keväällä.
Saarissa ja rannoilla miehet ja naiset
unohtivat hetkeksi paperirullat ja tehtaan pillin.
Tehtaan koneissa jyskytti sydän,
niiden isien, äitien, siskojen ja veljien,
jotka joka aamu astuivat portista sisään.
Tehdas piti meidät hengissä
ja kasvatti
siihen yhteiskuntaan,
jossa tehdasta ei enää tarvita.
Mitä minä suren kun suren tehdasta?
Ihmisen tarpeettomuuden tunnetta,
kaupunkia joka ei tiedä tulevaisuuttaan,
tyhjentynyttä tehdassalia,
pysähtyneitä koneita.
Sadan vuoden elämää, joka on osa minua, josta olen osa.
Sitä etten tiedä mitä surisin.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Syksyn levottomuus

Syksyn levottomuus,
sen vaikea valinta:
lähteä vai jäädä?
Kun hanhet
ovat parveilleet jo pitkään.
Kun kurjet
kokoontuvat pelloille.
Kun karhut
etsivät pesäluolaa
ja puiden lehdet
tarjoavat värinsä valolle
ennen irtautumista.
Kun ihmiset
vetävät verhot
ikkunoiden eteen
jo ennen pimeän tuloa.
Kun en tiedä,
olenko pohjoisen metsän eläin
vai etelään etsiytyvä lintu.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Oodi Vesalalle 1990-luvun laman synkkinä aikoina

Luolametsään
pojat rakensivat majojaan
viipyivät ilta illan jälkeen
piilossa maailmalta
seitsemän veljestä
keskellä kaupunkia.
Tähtitaivas niin kirkas,
ehkä siksi,
että siellä asui niin paljon lapsia
joka talossa, joka kulmassa
unelmia, kirkkaita silmiä,
paahtavia kesäpäiviä,
syksyn kurahoususotia ja joka vuosi
ensi lumen räjähtävä riemu.
Juopot tervehtivät kohteliaasti,
jos olivat sillä päällä
tai karjuivat yksinäisyyttään
ostoskeskuksen uumenissa.
Iltaisin poltettiin kynttilöitä,
kimaltava juomat taikoivat
asuntovelan ahdistusta pienemmäksi.
Kaikilla meni sen verran huonosti,
että sai olla oma itsensä.
Oli turvallista ajaa sinne metrolla
keskikaupungin koppavasta kiireestä.
Lapset tunsivat lähimetsän joka neliön
eikä kukaan opi sitä koskaan tuntemaan
niin kuin he.
Kesäisin kantautuivat juhlijoiden äänet
parvekkeilta.
Maailma globalisoitui somalien,
venäläisten, virolaisten ja vietnamilaisten kanssa
iloineen ja suruineen.
Toisissa kaupunginosissa
ne asiat luetaan vain lehdestä.
Toisissa kaupunginosissa piileskellään
muurien sisällä
kauhistellen tuntematonta,
osaamatta rakastaa.
Lapset rakastavat kotejaan
lähellä metsää,
sen kirkasta tähtikattoa.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Meri puiden latvoissa

Ei minun tarvitse mennä minnekään.
Tuuli tuo meren keinumaan
                                            puiden latvoihin
Koira nukkuu rappusilla
ja kissani henki vaeltelee,
hiiviskelee
                  näkymätön.
Lapset tulevat
                     ja menevät
tullakseen taas
                  Mies
on lähimaastossa.

Minulle riittää tämä
                           elämä läsnä
                                          sen avara meri
keinuu
                   puiden latvoissa

lauantai 28. elokuuta 2010

Tapasimmeko vasta eilen? (Askolle 21.11.2008)

Tapasimmeko vasta eilen?
Istahdimme vierekkäin
kuin sattumalta
sinä otit kitaran
ja minä
aloitin laulun.
Vasta eilenhän se oli,
vaikka vuosituhat on toinen,
vaikka uudet ihmiset ovat syntyneet
ja kasvaneet
yhden yön aikana.
Yhtä hyvin tunnemme toisemme
kuin silloin.
Sehän oli vasta eilen?
Istahdimme vierekkäin
ja sinä otit kitaran.
Siinä me istumme yhä.
Yö kului,
emmekä ehtineet
nukahtaa.
Ympärillemme kasvoi talo,
täynnä lasten elämää,
meidän lastemme,
täynnä kissan ja koiran elämää,
meidän kissamme ja
meidän koiramme.
Taloamme vartioivat puut,
meitä vanhemmat
ja vartioivat vielä meidän jälkeemme.
Ohitimme aikakauden
katsoen toisiamme silmiin.
Jossain kaukana juuri nyt
välähtävät suden silmät,
lumessa jäljet
johtavat metsän reunaan,
se kutsuu mukaan
ja viheltää tuuli,
erämaan kannel.
Yönuotiolla
joku ottaa taskusta
huuliharpun
ja metsä kuuntelee,
susi tulee lähemmäs nuotiota
ja kuuntelee...
Se hetki on jossain takana,
se tapahtui jo kauan sitten
se hetki on jossain edessä
ja sitä kohti
vaellamme
yhdessä
yli uuden aikakauden

Niin kauan kuin vain joku

Apilanurmi ja hirsiaitta;
pitsiverhot, punaiset petuniat,
kokoon kyhätty sauna, ovi auki,
pukuhuoneen matkaradiosta Tango merellä,
syreenit kukassa, orvokit oven pielessä,
kissojen hautapaikka päivänkakkaroiden ja ruusujen alla,
heinäsirkat,
kukkineet koiranputket,
niitetty heinikko odottaa
keskikesän kukkijoita.
Autoja peräkärryineen, ääniä,
nuotiogrillistä kohoaa savu.
Alaston mies astuu saunasta, höyryää,
musta kissa juoksee vastaan.
Kamera räpsähtää.
Mikään ei muutu
ja kaikki muuttuu.
Joka vuosi he saapuvat:
miehet, naiset, lapset, heidän lapsensa...
Joka vuosi
jää joku pois,
joku tulee lisää.
Punainen petunia nyt
niin kuin kaksikymmentä vuotta sitten
ja sitäkin ennen
vuodesta vuoteen
niin kauan kuin joku
sen istuttaa.
Aina astuu saunasta
höyryävä mies.
Aina tömähtää lapsi
pehmeään nurmeen
ensi askelissaan.
Aina joku
nojaa keppiin,
kuuntelee miten monta vuotta
käki vielä kukuu.
Aina repeää
jokin liitto,
halkaisee vaalean yön usvan.
Mies lähtee
tai nainen
ei palaa
käy kerran ohi kulkiessaan
huomaa, ettei enää kuulu
tähän pihaan.
Aina on nainen,
joka tunnustelee vatsaansa,
saunan jälkeen seisoo hiljaa ovella,
yrittää nähdä usvan läpi.
Yössä he liikkuvat
nuotion ympärillä
kuin unikuvat
päivän perhoset
kuin lepakot.
Ja lehtokurppapari lentää yli.
Portaiden alla odottaa
musta kyy keskipäivää.

He tulevat
kaupunkien kätköistä
niin kauan kuin joku
niittää tämän nurmen,
tekee puut,
korjaa katon
ja vaihtaa
rikkoutuneen ikkunan.
Niin kauan nauru
nuotion savu
hyttysen herättämän lapsen itku
kyytä pelästynyt huuto
muovinen päivänvarjo.
Niin kauan
nuken sänky aitassa
häähuntu seinällä
niin kauan kuin
ne kaksi ihmistä
tai yksi
niin kauan kuin vain joku...