Luolametsään
pojat rakensivat majojaan
viipyivät ilta illan jälkeen
piilossa maailmalta
seitsemän veljestä
keskellä kaupunkia.
Tähtitaivas niin kirkas,
ehkä siksi,
että siellä asui niin paljon lapsia
joka talossa, joka kulmassa
unelmia, kirkkaita silmiä,
paahtavia kesäpäiviä,
syksyn kurahoususotia ja joka vuosi
ensi lumen räjähtävä riemu.
Juopot tervehtivät kohteliaasti,
jos olivat sillä päällä
tai karjuivat yksinäisyyttään
ostoskeskuksen uumenissa.
Iltaisin poltettiin kynttilöitä,
kimaltava juomat taikoivat
asuntovelan ahdistusta pienemmäksi.
Kaikilla meni sen verran huonosti,
että sai olla oma itsensä.
Oli turvallista ajaa sinne metrolla
keskikaupungin koppavasta kiireestä.
Lapset tunsivat lähimetsän joka neliön
eikä kukaan opi sitä koskaan tuntemaan
niin kuin he.
Kesäisin kantautuivat juhlijoiden äänet
parvekkeilta.
Maailma globalisoitui somalien,
venäläisten, virolaisten ja vietnamilaisten kanssa
iloineen ja suruineen.
Toisissa kaupunginosissa
ne asiat luetaan vain lehdestä.
Toisissa kaupunginosissa piileskellään
muurien sisällä
kauhistellen tuntematonta,
osaamatta rakastaa.
Lapset rakastavat kotejaan
lähellä metsää,
sen kirkasta tähtikattoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti