Kivien ystävyys

Kivet ovat ystäviämme,

hioutuneet tuhansien vuosien jään ja myrskyjen alla,

pyöreät kivet.

Kivet ovat ystäviämme,

varoittavat menemästä kauemmas veteen,

satuttamalla varpaaseen,

terävät kivet.

Kulje varovasti, ne sanovat.

Me olemme täällä, alla veden.

Kivet, ajan ja aaltojen kolhimat.

Kivet eivät tunne kipua.

Kivet eivät kaipaa.

Niin me luulemme tietävämme.

Vaikka mitä me voimme tietää

muuta kuin itsestämme.

Hitaasti ja vaivalloisesti

aavistellen

avautuvat elämän salaisuudet.

Kivet eivät kysy, ne ovat.

Ne ovat kylmiä, mutta ottavat auringon valosta lämmön.

Luotettavat kivet,

äänettömät kivet,

aina ne siellä ovat,

väräjöivät aaltojen alla,

eivät lähde pois,

eivät kulu,

uskolliset kivet.

Saari sielussani

Rakastin sitä saarta, kun olin lapsi.

Käteni näen rantaveden läpi, pienet jalat, kivet pohjassa, haukilapsi, ahvenvauvat,

rantakaislat juureen asti, lumpeiden varret ja lehtien varjot.

Kun kahlaan veteen, kimaltaa hiekan kulta.

Rakastan sitä saarta yhä, 

se on sielussani:

sen männyt tuoksuvat, koivut kahisevat, latvoissa laulavat linnut,

kuhankeittäjät kutsuvat,

yön yli kantaa kuikan huuto,

aamuun hajoaa utu yllä veden.

En tiedä minkä ikäisenä minut nyt näet

En tiedä minkä ikäisenä minut nyt näet.

Minussa on lapsi, nuori, nainen, pikku tyttö, aikuinen, tytär, äiti ja mummi,

kaikki yhtä aikaa.

Olemme vain

ajatustemme kuvia,

muistin palasia,

hengittäviä varjoja

katoavia

On jaksettava yli talven kylmän

On jaksettava yli talven kylmän
yli helmikuun jäisten öiden,
kun seinät vavahtelevat pakkasesta,
kun lumi sulaa ja jähmettyy katon reunalta valuviksi puukoiksi
kun jääkiteet kirjailevat kimaltavia fraktaaleja ikkunalasiin
kun illan sinihämärä saa sinut kaipaamaan jotain, jota et ole koskaan tuntenut
kun on piilouduttava ja pysyttävä hiljaa höyhenpeitteen alla, ettei elämä karkaisi
avaruuteen
kun äärimmäinen kauneus ja kuolema ovat yhtä.

Ystävälle Lapissa

Tule sittenkin yli tunturin
ja puhutaan pitkään
kuten ennenkin
yli yön aamuun asti
eikä kesäyön aurinko sammu
eikä kukaan lähde, vaan palaa
ja aikaa on loputtomasti.

Kosketan hirsiseinää

Kosketan hirsiseinää,

sivelen sormin sen kuvioita.

Sadan vuoden lämpö virtaa iholleni,

puu hengittää,

pehmentää äänet,

lempeästi talo ympäröi asutut vuodet: lasten äänet, hiljaisen työn, äitien hyräilyt, pianon onnellisen laulun, äänettömän murheen ja jälleennäkemisten riemun, häävalssin ja väsyneet askeleet

tähän asti ja tästä eteenpäin.

Taloni silmät

Varovasti pyyhin 

vanhan rakennuksen silmäkulmia kirkkaiksi.

Talo katsoo ulospäin, sen silmissä väreilevät lehmukset ja vaahterat,

kauniisti se heijastaa valot ja varjot.

Mitä minun silmäni heijastavat maailmasta?

Mitä vanha talo minun silmissäni näkee?

Katsomme toisiamme hellästi, silmästä silmään,

vanha taloni ja minä.