Anna Liffey
Eavan Bolandin runosta suomentanut Anne Kauhanen-Simanainen
Elämä, näin kerrotaan,
oli Cannanin tytär
ja tuli Kildaren tasangolle.
Hän rakasti tasaista maata ja syväntöjä
ja saavuttamatonta horisonttia.
Hän pyysi, että se saisi nimen hänen mukaansa.
Joki otti nimensä maan mukaan.
Maa otti nimensä naisen mukaan.
*
Nainen talon ovella.
Joki hänen synnyinkaupungissaan.
*
Siellä taloni yllä olevilla kukkuloilla,
nousee Liffey-joki, se on lähde.
Se nousee syöksähtäen kanervien keskeltä
mustasta turpeesta ja sananjalkojen seasta ja vahvistuu
lähestyessään kaupunkia, josta se kertoi:
Joutsenia. Jyrkkiä putouksia. Pieniä kaupunkeja.
Savuista ilmaa ja Dublinin siltoja.
*
Hämärä nousee.
Sade siirtyy kukkuloilta itään.
Jos voisin nähdä itseni
näkisin
naisen ovella.
Pukeutuneena väreihin, jotka sopivat punaisiin hiuksiin.
Vaikka hiukseni eivät enää ole punaiset.
*
Ylistän
joen antamia lahjoja.
Sen laiskaa ja kimmeltävää
tarinointia kaupungista,
sen virran kirkkautta,
kitukasvuisen kukkien ja haikaroiden seurassa,
Islandbridgen mutkan ympärillä
ja kolmentoista sillan päässä meri.
Sen kärsivällisyyttä illan hämärtyessä -
joutsenet pesimässä sen sylissä,
valomainoksen välähtäessä siihen.
*
Paikkojen Luoja,
muistojen tekijä,
kokoa niitä sirpaleita minulle:
Yksi ruumis. Yksi henki.
Yksi paikka. Yksi nimi.
Kaupunki, jossa synnyin.
Joki, joka juoksee sen läpi.
Kansa, jota en oikein käsitä.
Elämän palasia.
Minulta vei koko elämäni ajan
vaatia niitä.
*
Tulin tänne kylmänä talvena.
Minulla ei ollut lapsia. Ei maata.
En tienyt nimeä omalle elämälleni.
Maa otti minut huostaansa.
Lapseni syntyivät.
Kävelin ulos kesäillan hämärään
kutsuakseni heidät sisään.
Yksi nimi. Sitten toinen.
Kauniit äänteet kaikuivat kotoa.
*
Tee kansasta mitä haluat.
Tee menneisyydestä
mitä voit -
Nyt seisoo ovella nainen.
Minulta vei
kaikki voimat tehdä tämä.
Tulla hahmoksi runossa.
Ottaa itselleni nimi ja aihe.
*
Joki ei ole nainen.
Vaikka nimet, jotka se löytää
Historia, jonka se tekee
ja kärsii -
Viikinkien aseet sen vierellä,
punatakkien kiväärit,
neljän kaartin loimuavat
liekit sen pinnassa -
ovat merkki.
Enemmän kuin
nainen on joki.
vaikka suunta, jonka se ottaa
kumartelevien joutsenten ja mielettömien pajujen ohi.
sen kärsivällisyys,
joka on myös sen voimattomuutta,
Callarysta Islandbridgeen,
ja lähteestä joen suuhun,
on toinen.
Ja myöhäisessä keski-iässä
mennyt uskollinen rakkaus parantaa
sen mitä kieli ei onnistu tuntemaan
ja on tarpeen sanoa -
mitä ruumis tarkoittaa -
Otan tämän merkin:
nainen kotitalonsa ovella.
Joki hänen synnyinkaupungissaan.
Kärsityn elämän totuus.
Sen joen suu.
Merilinnut tulivat rannikolta.
Kaupunkiviisauden mukaan
ne tuovat sadetta.
Katson niitä oveltani.
Näen ne todisteina alkuperästä -
näen niiden jättävän
rajun voimansa horisonttiin,
vain löytääkseen sen
kulkeutuessaan ja pudotessaan muualle.
Mikä vesi -
se, jonka ne jättävät vai se, jonka ne kohtaavat
muistaa toisen?
Olen varma,
että ikääntyvän naisen vartalo
on muisto
ja kielen löytäminen sille
on yhtä vaikeaa
kuin itkeä ja vaatia
näitä lintuja valittamaan
ikään kuin ne tunnistaisivat elementtisä
muistaisivat ja kutistuisivat
yhdeksi kyyneleeksi.
Vanheneva nainen
ei löydä turvaa kielestä.
Hän huomaa sen sijaan,
että yksittäiset sanat, joita hän kerran rakasti
kuten "kesä" ja "keltainen"
ja "seksuaalinen" ja "valmis"
ovat yhtäkkiä muuttuneet
asuinpaikoiksi
jollekin muulle -
huoneiksi ja katoksi, jonka alle
joku muu on tervetullut, ei hän. Kerro minulle,
Anna Liffey,
veden henki,
paikan henki,
Miten on käynyt niin, että
tänä sateisena syysyönä
Irlannin meri ottaa takaisin
nimet, jotka teit, nimet,
jotka lahjoitit ja antaa sinulle takaisin
vain sanattomuuden?
*
Syyssade
hälvenee ropsahdellen
autokatoksiin
ja leikattuihin pensasaitoihin.
Katuojat tulvivat.
*
Kun tulin tänne
minulla ei ollut
lapsia eikä maata.
Puut olivat käsivarteni.
Kukkulat olivat unelmani.
Olin vapaa
kuvittelemaan hengen
pienen kaupungin
sinisille ja vihreille
kukkuloille ja sammalille.
Lapseni syntyivät.
Maani piti minusta huolta.
Näkymä tiilitalosta.
Vain rakkausko
riittää tekemän paikan?
Tunnen sen muuttuvan:
Lapseni
kasvavat, tulevat vanhemmiksi.
Maani pitää meistä kiinni
omaksi tuskakseen.
Sammutan raa'an keltaisen
verannan valon ja
seison eteisessä.
Missä kotini on nyt?
Seuraa sadetta
ulos Dublinin kukkuloille.
Anna sen muuttua joeksi.
Anna paikan hengen olla jälleen
kadonnut sielu.
Lopulta
sillä ei ole väliä,
että olin nainen. Olen varma siitä.
Ruumis on lähde. Ei enempää.
Sille on aikansa. On varmuus
tavasta, jolla se etsii
omaa hajoamistaan.
Ajattele jokia.
Ne ovat aina matkalla
omaan olemattomuuteensa. Ensi hetkestä alkaen
ne ovat menossa kotiin. Ja niin
kun kieli ei voi tehdä sitä meille,
ei saa meitä tuntemaan, että rakkaus
ei vähennä meitä,
ovat jäljellä nämä fraasit
valtamerestä,
joka lohduttaa meitä.
Omana itsenään ja pelkäämättä täyttymystään
lopulta
kaikki mikä rasitti ja erotti minut yksilöksi
katoaa tähän:
Olin ääni.
