Lähdön hetkellä

Näin yön ja sen tuhannet tähdet.
Sain lopullisen tiedon: sinä lähdet.
Haurain voimin hyväksyit
viimeisen kerran elämän lain
ja olit valmis astumaan
tuntemattomaan.

Kirkas ajatus
lävisti avaruuden.
Ei enää mennyttä,
ei tulevaa,
ei olemassa oloa
tai olemattomuutta.

Lähtösi piirsi viivan
                           pimeään.

Hilda, 97

Hilda pesi sukkansa suihkuhuoneessa.
"Kun ne eivät pidä hyvää huolta niistä, ja ne häviävät."
Hilda, jonka päätä särki iltaisin:
"Minä haluaisin vain särkylääkettä. Olen niin vanha. Enhän minä tänne pysyvästi
tullut. Haluaisin jo pois."
Hilda pukeutui kauniisti, yritti
elää niin kuin ennenkin, olisi halunnut
käydä kaupassa. "Eihän sitä yksinäinen ihminen
paljon tarvitse.
Jotain pientä illaksi."
Mutta hoitaja sanoi oudosti:
"Ei sinun tarvitse kauppaan mennä. Täällä on kaikkea."

Saatoin lapseni sillan yli

Saatoin lapseni
lapsuuden sillan  yli nuoruuteen,
käsi kädessä, valvoen.
Äitini saatoin vanhuuden sillan  yli
tuntemattomalle rannalle.
Liikuin hitaasti,
varoen, suojellen,
olin vankkavartinen puu,
juuret tiukasti maassa.
Nyt minun ei tarvitse
kantaa ketään,
saattaa ketään.
Ei tarvitse
pelätä mitään.
Voin irrottaa juureni,
taipua tuulen mukana.
Kävin toisella rannalla
ja palasin takaisin.
Nyt osaan sinne
itsekin.

Kuljen koirani kanssa

Kuuma, kostea yö,
riippuvat koivujen tummat oksat,
villinä juoksevat rusakot
kiiltävää asfalttia pitkin
vehreän puutarhan syliin.
Kuljen koirani kanssa,
kuuntelemme juhlijoita,
valaistuista ikkunoista
virtaa musiikki.
Kuljen koirani kanssa
yön sydämessä
haistaen tuoksut,
lepattavat lehdet,
aistien yön uupuneet linnut,
vaeltaen vaiti,
unettomat

Khao Lak 26.12.2004

Hiekka oli pehmeää, valui
vaaleana sormien läpi,
lämmitti iholla,
kun jokin
kohosi merestä
koko meri kohosi
kohisi ja lauloi
valtaisi kuoro.
Ihmiset alkoivat juosta.
Minä jäin rantaan.
Äiti huusi,
mutta meri oli jo vieressä,
nosti minut harjalleen,
valkeaan vaahtoon,
tempaisi mukaan
ja kuljetti kauas.
Näin taivaan, auringon,
olin pieni lintu,
lokinpoikanen.
Etsin tähtiä, niitä ei ollut.
Oli kirkas päivä, vaikka
olisi voinut olla yö,
keinuin meren rinnalla,
näin rannan,
meri näytti,
kantoi kohti ja ajattelin äitiä:
älä sure,  meri vie minua
ja meri vei
kauas, kauas.
Minua väsytti, suljin silmät
ja meri peitteli minut uneen,
viimeiseksi
näin auringon veden läpi.

Lähden luotasi metsiin lumisiin

Lähden luotasi metsiin lumisiin.
Luotan villeihin, kauniisiin eläimiin.
Juovun liekeistä leiskuvan nuotion,
jätän taakseni tien, joka aidattu on.

Mieli levoton pakenee huoneita,
näkee unia oudoista kasvoista.
Pelkään sanoja ahtaita, sattuvia,
kaipaan lauluja lintujen luomia.

Rakastuin kerran silmiin vaativiin,
enää aika ei riitä ihmeisiin.
Olin eloton, kylmä astia.
Nyt tahdon vapauden vailla ehtoja.

Pelin sääntöjä koskaan oppinut en,
sinä vangiksi jäit rituaalien.
Sinut kerran vielä kun hyvästelen,
piirrän peiliisi auenneen kukkasen.

Vapaus muuttua on meistä jokaisen,
piirrän peiliisi auenneen kukkasen

Jos kaksi peikon lasta

Jos kaksi peikon lasta
kohtaa toisensa,
he jäävät yksin sisällensä asumaan.
Ei kukaan toinen sovi peikon maailmaan.

He tuijottavat hetken hämmästellen
ja päätään oudoksuen ravistellen
luulevat näkevänsä uniaan.

Jos kaksi peikon lasta
kohtaa toisensa,
he eivät avaa sydäntänsä toisilleen.

He vilkaisevat alta kulmiensa
ja yksin taivaltavat poluilleen.

Jos kaksi peikon lasta
kerran seisahtaa
ja toistaan varovasti koskettaa,
ei heitä enää toisistansa irti saa,
he entiseen ei palaa milloinkaan,
he eivät enää kuulu siihen maailmaan.

Ja juuri siksi kohtaavat he harvoin toisiaan